Ryan Petryn vuoriseikkailu Appalakeilla

Kun Canyon ensimmäisen kerran kertoi minulle uudesta Neuronista, he kysyivät minulta, haluaisinko suunnitella seikkailun pyörän julkaisun tueksi. Hmm, KYLLÄ! Minun oli pakko nipistää itseäni – mikä hauska tilaisuus.

”Jos voisin mennä minne tahansa tällä pyörällä, mihin haluaisin mennä?”

Koko urani ajan olen keskittynyt tutkimaan Coloradoa ja ajoetäisyydellä olevia osavaltioita. Olin aina kuullut, kuinka erilaista ja hauskaa itärannikolla ajaminen oli, ja koska Yhdysvalloissa oli talvi, aloin tarkastella kaakossa sijaitsevia osavaltioita.

Minulla on ystäviä, jotka ovat ajaneet kilpaa Pisgahin metsässä Ashevillen ulkopuolella Pohjois-Carolinassa, ja muistan kuulleeni, kuinka uskomatonta mutta silti teknistä ajaminen oli. Tekninen ajo ei nimittäin ole koskaan ollut vahvuuteni. Vartuin juosten ja rakentaen kestävyyttäni. Olen aina jättänyt osallistumasta teknisempiin kisoihin, koska tiesin menettäväni aikaa, ja totta puhuen isot pudotukset ja kivikot pelottivat minua. Olen tehnyt kovasti töitä kehittyäkseni vuosien mittaan, mutta tunnen silti kateutta, kun näen ihmisiä, jotka ajoivat maastopyöriä, dirt-pyöriä tai BMX:ää jo nuorella iällä ja handlaavat vaivattomasti kaiken, mitä polku heidän eteensä heittää.

Kun Pisgahin metsä ilmestyi tutkaani, tiesin, että se oli se paikka, missä halusin ajaa. Tämä ei ollut kilpailu, ja ajaisin pyörällä, joka on suunniteltu lisäämään itseluottamusta teknisemmissä maastoissa. Tämän päätöksen myötä aloin tutkia suosittuja reittejä ja paikkoja alueella. Minulla olisi kolme päivää aikaa tutustua tähän paikkaan, jossa en ollut koskaan ollut, ja halusin olla varma, että näkisin alueen parhaat puolet sekä pyörän selässä että ilman pyörää. Löysin Bikepacking.com-sivustolta reitin nimeltään Appalachian Beer Trail, joka oli suunniteltu neljän päivän reitiksi alueen halki samankaltaisella tavoitteella, mutta erityisellä panimopainotuksella. Käytin tätä reittini rakentamisen tukena ja pyysin yhtä sponsoreistani, Industry Ninea, joka sijaitsee Ashevillessä, hienosäätämään versioni reitistä.

Kun reitti oli valmis, varasin AirBnB-majoitukset niiltä alueilta, joilla tulisin pysähtymään. Suunnitelmana oli aloittaa Black Mountainin kaupungista, edetä Ashevilleen, sitten Pisgah Forestin kaupunkiin ja reitin päätteeksi Brevardiin. 225 kilometriä ja 4 500 metriä nousua kolmen päivän aikana ei ollut helppo tehtävä, joten painopiste siirtyi seuraavaksi kehoni treenaamiseen.

Vietin reissua edeltävän kuukauden tai kahden aikana mahdollisimman paljon aikaa uuteen pyörään tutustumiseen ja tein säätöjä poluilla lumimyrskyjen välissä. Päivinä, joina en päässyt reiteille, ajoin gravelpyörälläni tai tein muutaman intervalliharjoituksen kuntopyörälläni. Monipuolistaakseni treeniäni kävin vaelluksilla kantaen kymmenen kuukauden ikäistä poikaani, polkujuoksemassa ja voimaharjoittelemassa salilla. Tämä oli ensimmäinen kerta elämäni aikana, kun motivaationi saada kuntoni kohdilleen ei ollut kilpailua varten, vaan yksinkertaisesti pystyäkseni saattamaan suuren seikkailuni päätökseen ja nauttimaan siitä.

Tämä Pohjois-Carolinan alue voi olla sateinen tähän aikaan vuodesta, ja kivien ja juurien peittämillä märillä, liukkailla reiteillä ajaminen hermostutti minua. Valmis tai ei, oli aika pakata pyörä, heittää kaikki lämpimimmät ja vedenpitävimmät varusteeni laukkuun ja suunnata lentokentälle.

Matkustin muutaman elokuvantekijän kanssa, joiden kanssa olin tehnyt töitä ”Best Week Ever” -projektini parissa. Laskeuduttuamme nappasimme laukkumme, lastasimme ne tila-autoon ja suuntasimme Black Mountainin kaupunkiin, josta ajoreissun oli määrä alkaa seuraavana aamuna. Kun katselin ajomatkan aikana ulos ikkunasta, näin tämän alueen ja maaston ensimmäistä kertaa. Vuoret olivat paljon suurempia kuin kuvittelin, vaikka suurin osa huipuista oli sumuisten pilvien peitossa. Odotin malttamattomana, että pääsisin poluille kokemaan tämän seikkailun, jota olin suunnitellut kuukausien ajan. Kun olin kasannut Neuronin, söin nopean illallisen, puhuin FaceTimessa vaimoni Maddien kanssa ja valmistelin varusteeni seuraavaa päivää varten. Sitten oli aika rentoutua ja nukkua.

Aikaeron myötä seuraava aamu saapui nopeasti. Loikkasin ylös vuoteesta tarkistamaan sään. Ei satanut, mutta taivas näytti siltä, että sadetta saattoi hyvinkin olla luvassa. Tämän päivän suunnitelmana oli ajaa Kitsuma-reittiä, joka on yksi alueen kuuluisimmista alamäistä, ja kruisailla sitten joillakin nastoilla sivuteillä ja edetä siten Ashevillen keskustaan. Olin todella innoissani voidessani ajaa Kitsuma-reittiä nähtyäni sen YouTubessa, mutta minua hermostutti todella paljon se, millainen se olisi märkänä.

Poljettuani nopeasti talolta reitin alkupisteeseen aloitin nousun. Ensimmäinen nousu oli jyrkkä ja puolitekninen. Pääasiassa märät juuret vaikeuttivat navigointia. Olin kuullut, että täällä vesi poistuu poluilta hyvin, ja se osoittautui todeksi. Polut eivät olleet mutaisia, ja kiviä ja juurakoita lukuun ottamatta niissä oli hyvä pito. Neuron hoiti tämän nousun helposti, ja kun etenin ylös rinnettä tuntemattoman maaston yli, kerrytin itseluottamusta, jota tarvitsisin alamäkeen.

Tällaisilla pitkillä ajomatkoilla yritän ajaa varovaisesti. Koska minulla oli niin monta kilometriä katettavana ja reissun suunnitteluun oli mennyt paljon aikaa ja resursseja, halusin ajaa säntillisesti rajojeni puitteissa varmistaakseni, että pystyisin ajamaan koko reitin loppuun. Tätä silmällä pitäen sukelsin kuuluisaan Kitsuma-alamäkeen. Jo ensimmäisten kymmenen sekunnin aikana aloin hihkua ja huutaa innoissani. Tämä pyörä, tämä polku. Tämä oli se syy, miksi olin täällä. Tulin mutkasta isoon pudotukseen ja iskin jarrut pohjaan. Minulla oli niin hauskaa, mutta tämä oli nopea muistutus olla varovainen ja ottaa hieman rauhallisemmin.

Annoin Markuksen, valokuvaajan, hypätä ennen minua etsiäkseen hyvän paikan ottaa kuvia. Ajettuani kolme tai neljä kertaa siistin näköisestä mutkasta tunsin oloni melko itsevarmaksi. Markus kokeili erilaisia kamera-asetuksia ja kuvakulmia ja pyysi minua ajamaan mutkasta vielä kerran. Kävelin ylös, käänsin pyöräni ympäri, poljin pari kertaa kovaa, soljuin kivien poikki ja keskityin nojaamaan pyörääni ajaessani mutk.... Muistan vain nähneeni maan lähestyvän kasvojani, laitoin kädet eteen suojaksi, mutta iskin kasvoni maahan kovaa.

Huusin tuskaani ja turhautuneisuuttani. Tiesin välittömästi, että koko reissu oli vaakalaudalla. Aina kaatuessani tutkin ensimmäiseksi vahinkojen laajuuden. Onko pyörä kunnossa? Onko luita poikki? Ovatko kaikki hampaani edelleen paikoillaan? Tarvitsenko tikkejä? Verta tippui pitkin kasvojani, ja minulla oli edelleen edessä kuusi kilometriä laskeutumista päästäkseni autolle. Hyödynsin adrenaliinia enkä tuhlannut aikaa laskeutuessani. Olin samaan aikaan keskittynyt, peloissani ja turhautunut. Laskeuduin märkää ja liukasta alamäkeä hyvin varovaisesti. Kieltäydyin uskomasta, että tämä kaatuminen vaikuttaisi suuresti viikonloppusuunnitelmiini, mutta tuntiessani kivun käsissäni ja päässäni ymmärsin, että tilanne ei ollut hyvä.

Saavuin autolle turvallisesti ja kovien kipujen saattelemana. Tiimin lastatessa pyöriä istuin paikoillani tunnemyrskyn keskellä. Kun ajoimme Black Mountainiin päivystykseen, soitin Maddielle, joka yritti rauhoitella minua. Tiedän, että kaatumiset ovat osa tätä lajia, ja tiesin, että toipuisin kyllä, mutta en pystynyt hidastamaan päässäni laukkaavia ajatuksia.

Päivystyksessä lääkäri tarkasti kehoni ja pääni ja ompeli tikit kulmakarvani haavaan. Molemmat käteni olivat hyvin mustelmilla iskun takia, mutta olin eniten huolissani päästäni ja aivotärähdyksen mahdollisuudesta. Vuonna 2021 Unbound Gravel -tapahtumassa kaaduin rajusti ja sain aika pahan aivotärähdyksen. Se oli muistutus siitä, miten hauraat aivomme voivat olla. Lääkäri pyysi minua jatkamaan oireideni seuraamista, ja kun kerroin hänelle suunnittelemastani matkasta, hän kehotti minua lepäämään loppupäivän ajan, nukkumaan hyvät yöunet ja kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu aamulla.

Luulen, että monet ihmiset päätyvät vain painamaan aivotärähdysten läpi, koska ne eivät yleensä ole mustavalkoisia. Oireet voivat olla hyvin lieviä, lähes huomaamattomia. Kävellessäni ympäri Ashevillen keskustaa sinä iltana yritin kiinnittää huomiota mihin tahansa, mikä tuntui ”epänormaalilta”. Oloni ei ollut mitenkään loistava, ja huomasin lievää herkkyyttä valolle ja äänille. Halusin niin kovasti herätä seuraavana aamuna tuntien oloni mahtavaksi ja jatkaa ajamista, mutta sisimmässäni tiesin, että se olisi vastuuton päätös. Heräsin ja kävelin ympäriinsä ja yllätyin siitä, kuinka paljon paremmalta pääni tuntui. Minua houkutti niin paljon heittää varusteet niskaan ja hypätä pyöräni selkään, mutta en onnistunut pääsemään eroon edellisen yön tuntemuksista.

Minusta vaikein osa reissun keskeyttämistä oli tietää, kuinka paljon olin siihen panostanut ja kuinka kiitollinen olin siitä, että Canyon antoi minulle tämän mahdollisuuden. Päivän edetessä ja todellisuuden iskostuessa tajuntaani en voinut olla tuntematta turhautumista siitä, etten ollut ajamassa. Löysin itseni Ashevillestä ja minulla oli kolme päivää jäljellä ennen lentoani kotiin, joten päätin ottaa kaiken irti matkasta ja tutkia kaupunkia kävellen. En ollut suunnitellut tai toivonut tätä, mutta se ei ollut hukkaan heitetty kokemus. Pidin todella paljon näiden kaupunkien näkemisestä ja olin kiitollinen siitä, että sain lisäaikaa tutustua alueeseen.

Palattuani Boulderiin annoin itselleni hieman lisäaikaa palautumiseen. Kävin helpoilla vaelluksilla, ajoin kuntopyörällä ja käytin tämän ajan sulatellakseni tapahtunutta. Olen edelleen harmissani siitä, etten saanut kokemusta, jota varten olin treenannut ja jota olin suunnitellut, mutta ymmärsin, että näiden seikkailujen suunnitteluprosessi on itsessään merkityksellinen ja jännittävä kokemus. On mielenkiintoista, miten ne asiat elämässä, jotka saavat meidät tuntemaan, että olemme elossa, sisältävät usein jonkin verran riskejä. Kyllä, minä ja uusi pyöräni osuimme tällä kertaa maahan, mutta tietäessäni, että tulevaisuudessa häämöttää uusia seikkailuja, nousen innokkaasti ylös, hyppään pyöräni selkään ja otan tuon riskin yhä uudelleen ja uudelleen.

Minussa on hiljattain herännyt into ja motivaatio suunnitella pian uusi suuri seikkailu, jotta saan uuden kokemuksen tällä uskomattomalla pyörällä. Tällä hetkellä Coloradon polut ovat hautautuneet lumeen, mutta voit uskoa, että lumen sulettua minut ja Neuronini löytää näiltä reiteiltä. Unelmointi ja suunnittelu alkakoot... uudelleen.