North Coast 500 -reittiä ajamassa

Emme halunneet aloittaa reissua liian kovaa, joten lämmitelläksemme varsinaisia ajopäiviä varten suunnittelimme alkuun lyhimmän matkan ja vähiten nousua. Ensimmäisen yön hostellimme salli sisäänkirjautumisen vasta viideltä iltapäivällä, joten meillä oli koko päivä aikaa. Käytännössä suunnitelman noudattaminen olikin vaikeampaa kuin kuvittelin: kolme kaveria pyörillä, kaikki täynnä intoa, tuoreilla jaloilla!

Harvaan asutussa Skotlannissa päivämatkamme pituuden määritti paljolti se, missä pystyimme yöpymään. Tämä voi tuntua joistakin epämukavalta, mutta meitä se helpotti suunnittelemaan päivämatkat, sillä tiesimme että meidän oli pysähdyttävä tietyillä välietapeilla.

Hostelliin päästyämme nousimme pyörien selästä, irrotimme laukkumme ja juoksimme sisään suojaan sateelta, joka häämötti uhkaavasti horisontissa. Istuimme alas illalliselle, muistelimme päivän tapahtumia ja jaoimme intomme tulevista ajopäivistä.

Toisena päivänä North Coast 500 tarjoili todellista jännitystä: edessä oli kuuluisa Bealach na Ban nousu Applecrossin niemellä. Se on Skotlannin kolmanneksi korkein vuoristoylitys ja koska se alkaa 600 metrin korkeudesta meren pinnasta, tietä pitkin nousumetrejä on kivuttavana enemmän kuin missään muualla Britanniassa. Kyseessä on haastava nousu, ja sen takuulla allekirjoittaa jokainen tämän reitin ajanut. Ylittäessämme Bealach na Bata laajat näkymät ja ympärillä kohoavat vuoret saivat meidät haukkomaan henkeämme (takaan, ettei kyse ollut pelkästään tien jyrkkyydestä!)

Valitettavasti loppupäivän jouduimme ajamaan vastatuuleen, mutta tiet seuraavaan pysähdyspaikkaamme Gairlochiin tarjosivat suojaa pahimmilta puuskilta. Perille päästyämme varasimme hotellin uimarannan ääreltä. Hotellin ravintolan ansiosta meidän ei tarvinnut liikkua mihinkään koko loppupäivänä.

Aikaisen aamuherätyksen harmi haihtui, kun näimme sinisen taivaan ja merinäköalat. Keräsimme kamppeemme pikaisesti ja valmistauduimme suuntaamaan viileään, mutta auringonpaisteiseen ulkoilmaan. Kokonaismatka ja -nousu vastasivat edellispäivän urakkaa, mutta nyt edessä ei ollut merkittäviä nousuja. Vain 10 kilometrin ajon jälkeen saavuimme Pooleween, jossa Bridge Cafe tarjoili meille kerrassaan vastustamattoman menun.

Vatsat täynnä siirryimme nauttimaan silmänruokaa mutkittelevan tien varren ihastuttavien näkymien muodossa. Kimalteleva rannikko, lumihuippuiset vuoret ja nauhana kaukaisuuteen kiemurteleva asfaltti. Juuri kun luulimme, että Skotlanti tarjoilee meille parastaan, päivän vaativa nousu palkitsi meidät entistäkin upeammalla panoraamanäkymällä.

Nousun jälkeen koittaa lasku, ja tällä kertaa mutkitteleva reitti oli todellinen nautinto ajaa. Suuntasimme Ullapooliin, jossa tankkasimme laadukasta ruokaa ja odottelimme pienen raekuuron talttumista. Tätä satamakaupunkia ei voi jättää väliin North Coast 500 -reitillä!

Yöpymispaikkamme oli varattu noin 50 kilometrin päästä Lochinveristä. Reitti oli jälleen kuin samettia silmille, ja siirtymä kesti tarpeettoman kauan vain siksi, että pysähtelimme jatkuvasti ottamaan valokuvia.

Neljäs ajopäivä oli haastava: 215 kilometriä ja 3 500 nousumetriä. Tiesimme, että meidän oli otettava tämä etappi tosissamme, joten keskityimme ajamiseen jutustelun sijaan. Kuuntelimme siis jyskyttävää sykettämme koko päivän ja saimme vastaamme rakeita ja lunta lähes jokaisessa nousussa.

Puolivälin paikkeilla aloimme olla läpimärkiä, joten kaarroimme Durnessin Cocoa Mountainiin lämmittelemään. Aina ei ole fiksua lopettaa ajamista, kun olo on märkä ja kylmä, mutta tällä kertaa se oli juuri sitä mitä tarvittiin. Olimme niin märkiä, että jouduin yrittämään pitää jalkani lämpimänä kahden pienen muovipussin avulla – ja lopulta melko turhaan.

Kuten tavallista, näköalat korvasivat kärsimykset, ja pääsimme turvallisesti perille Thursoon kohti lämpimiä suihkuja ja mukavia petejä.

Neljänteen ajopäivään verrattuna tämä oli pelkkä huviajelu. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli John O’Groats, legendaarinen Lands Endin reitin päätepiste. Emme voineet vastustaa kiusausta, vaan pysähdyimme ottamaan ryhmäkuvan kuuluisalla tienviitalla ennen rentouttavan ja rauhallista lounastaukoa läheisessä ravintolassa.

Yhdellä riuskalla polkaisulla vastatuuli, jota vastaan olimme kamppailleet päästäksemme tänne saakka, muuttuikin myötäiseksi kulkueemme suunnatessa etelään. Jotta päivä ei olisi ollut aivan liian helppo, luontoäiti tarjoili sentään vähän lisää lunta ja rakeita pitääkseen meidät hereillä.

Enää 120 kilometriä erotti meidät reitin päätepisteestä Invernessistä, josta seikkailumme North Coast 500 -rengasreitillä oli myös alkanut. Aika oli puolellamme, joten suuntasimme Dunrobinin linnaan täytetyille voileiville sekä pikavierailulle linnaan ja sen puutarhoihin. Jos haluat nähdä nähtävyyksiä tällä reitillä, älä jätä Dunrobinin linnaa väliin – siellä käynti kannattaa.

Viimeinen 50 kilometrin taival kiemurteli Invernessin esikaupunkialueilla palatessamme sinne mistä olimme lähteneetkin. Retkemme päättyessä ilmassa oli sekä iloa saavutuksesta että yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Monet meistä eivät olleet tavanneet toisiaan ennen matkaa. Nekään meistä, jotka olivat ystäviä, eivät olleet nähneet toisiaan pitkään aikaan kokoontumisrajoituksien ja pitkän talven vuoksi. Tällainen matka antoi mahdollisuuden kokea asioita yhdessä, koetella omia rajoja, ylittää esteet ja tuntea heikkoudenkin tunteita turvallisesti yhdessä. Tuttavista tuli ystäviä ja olemassa olevat ystävyydet vahvistuivat eliniän kestävin sitein.

Teidemme erotessa muistelimme vielä raikuvasti nauraen monia yhteisiä kommelluksia miettien jo milloin voiisimme tehdä saman uudelleen.